Suomen itsenäisyyden vaiheita Ala-Sommeessa

Toiveet itsenäisyydestä elävät jokaisen tarpeeksi valistuneen kansan haavemaailmassa, mutta nehän jäävät eri syistä useimmiten toteutumatta. Me Suomen kansa olemme kumminkin siinä onnellisessa asemassa, että Kansojen Kaitsija soi meille esi-isiemme haaveen vapaudesta toteutua, joskin se vaati työtä, tuskaa ja uhrauksia mittaamattomasti.

Ensi kerran kuulin puhuttavan Suomen vapaudesta vuonna 1905, jolloin elettiin suurlakon innoittamia aikoja. Meille kotiini Ellalaan tuli metsästämään Juhana susi, Suven Jussi. Hän oli veturinkuljettaja ja tietysti myöskin lakossa. Mukanaan hänellä oli eräs ratatien etsivät, joka siinä tuvan pöydällä esitteli omistamaansa harvinaista asetta, brovninkia. Tällöin tuli esille myöskin ajatus, että jo irrottauduttaisiin Venäjästä niin saatettaisiin tarvita myös aseita.

Aika ei ollut kumminkaan vielä koittanut. Venäjän kotkan ote oli luja. Romanovien valta tuntui suomessakin raskaana, joskin ennustajat lohduttivat mieliä sanoen, että kymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisari näkee valtakuntansa ikkunasta. Kouluaikana historiaan tutustuttaessa ihailtiin erikoisesti Sveitsin ja Unkarin itsenäisyystaisteluita Itävaltaa vastaan. Nimet Wilhelm Tell ja Arnold Winkelried innostivat samoin kuin Unkarin Sandor Petöfin Ferens Renyi. Miksei sitten meilläkin löytyisi tarpeen tuleen uhrauksiin valmista mieltä. Haave iti, vaikka välillä saimme vuonna 1913 nähdä Romanovien 300-vuotisjuhlaien toteutuvan.

 Tuli maailmansota 1914 ja se mullisti kaiken. Alettiin aavistella, että jos Venäjä häviää, niin Suomelle koittaa mahdollisuus. Parhaiten aavistivat ne nuoret, jotka lähtivät Saksaan asetaitoja oppimaan, jääkärit. Heistä tulikin sittemmin vahva runko itsenäisen Suomen armeijaan.

Sota heijasteli rauhattomuutta tänne Suomeenkin. Hurjat huhut saksalaisten maihinnoususta Koivistolle aiheuttivat pakokauhua täällä Viipurin ympäristössä. Mm. Nuoraalta lähti kyläläisiä sotaan pakoon aina Savoon Haukivuorelle asti. Rauhattomuuden ja mellakointien lisääntyessä kävi yhä selvemmäksi, että oli varauduttava sodan liekkien varalta.

Meillä oli perustettu Ala-Sommeeseen ja Nuoraalle vpk tulipalojen torjuntaa varten jo 1908 ja hyviä kokemuksia oli saatu. Kalustoakin oli saatu käyttöön mm. kaksi paloruiskua ja yksi kartanoruisku, joka pikaliittimillä voitiin liittää palokunnan kalustoon. Näin oli saatavissa noin 300 m pitkä letkujono. Totuuden nimessä on mainittava, että vpk:n johdossa oli innostava palomies tuomari Leo Pesonen Nuoraalta.

Ei ollut myöskään ihme, että kun tuli kysymys suojeluskunnan perustamisesta, se päätettiin kaikessa hiljaisuudessa perustaa siitäkin huolimatta, että maa oli tällöin vielä vahvasti Venäjän miehittämä. Meidänkin kylä oli Viipurin tykkien ulottuvissa. Perustettaessa suojeluskuntaan liittyivät: tilanhoitaja Emil Olin, karjanhoitaja Antti Ahokas, tilanomistaja Kaarlo Jylli, tilanhoitaja Ilmari Bruun, opettaja Jonne Sassi, Talollisenpoika Otto Sassi, talollisenpoika Konsta Sassi ja talollisenpoika Elias Sassi.

Sk:n päällikkönä toimivalla Otto Sassilla oli noissa oloissa raskas vastuu. Siitä huolimatta, että hän rohkeasti muonitti venäjänsaarelaisten partiota Rikkolan hovissa, jonne se oli lähetetty varmistamaan Koiviston tien suuntaa. Venäjänsaarelaiset murtautuivat sitten Pietarin radan yli Säiniön ja Kämärän asemien kautta Vuoksen suuntaan, liittyen sinne muotoutuvaan Karjalan rintamaan. Ala-Sommeen osasto sai määräyksen pysyä paikoillaan aseinaan yksi kivääri ja siihen patruunoita.

Jäimme näin ollen punaisten valvomalla alueelle. Ihme, ettei meitä tuhottu viimeiseen mieheen, sillä emme ihan hiljaa olleet. Ainakin yhdet kovapanosharjoituksen pidettiin. Karjanhoitaja Ahokas oli paras ampuja, päästellen 100 m:n matkalta vapaalta kädeltä pilkkaan. Meiltä toisilta tahtoi mennä metsän ja hännän väliin. Niinpä sitten kun suojeluskunta vangittiin, heiltä tiukattiin, missä aseet? Sitä he eivät tienneet, sillä allekirjoittanut oli piilottanut kiväärin sellaiseen paikkaan, josta sitä oli mahdoton löytää. Se oli myöskin huhuille kiitollista aikaa. Ei ollut ihme, jos kerrottiin Ala-Sommessa olevan 800 hyvin aseistettua miestä.

Vangituista varsinkin Otto Sassi esiintyi hyvin rohkeasti. Hänet vietiin pöydän ääreen, joka oli täynnä erilaisia aseita ja punapäällikkö kysyi millä aseella hän haluaa tulla ammutuksi. Tähän Otto vastasi, että millä vain helpommin henki lähtee.

Suojeluskuntalaisten asema näytti nyt menetetyltä, mutta sattuma puuttui peliin. Vapaapalokuntien liitto oli järjestänyt 1916 kurssit Viipurissa ja siellä oli Otto Sassi tutustunut erääseen, sittemmin ”punakenraalina” tunnettuun Kaljuseen. Tämä halusi tulla katsomaan vangittuja ja heti Oton nähtyään tokaisi: ”Täällähän on tuttuja miehiä, nämä on heti päästettävä vapaaksi.” Niin myös tapahtui. Punaisten puolellakin oli reiluja ja järkevästi ajattelevia miehiä. Kun vangit olivat huoltopuolella, niin heidät päästettiin heti vapaaksi ja he palasivat jalkapatikassa kotiin.

Suuressa maailmassa Saksa löi Venäjän, venäläiset tappoivat itse keisarinsa ja upseerinsakin, mutta sotilaat jäivät vielä tänne, vaikka Suomi julistautuikin itsenäiseksi. Siksi venäläinen sotaväki oli väkisin ajettava täältä pois. Taisivat loppujen lopuksi lähteä hyvinkin mielellään.

Kun punaiset katsoivat taistelun Viipurista menetetyksi, päätti osa joukoista murtautua Koiviston tietä Maksalahteen ja Koivistolle, josta sitten laivoilla Venäjälle. Samoihin aikoihin oli valkoisten piiritysrengas umpeutumassa myöskin tällä suunnalla. Ratsumestari Golerin kevyet joukot olivat jo Nuoraalla. Ankaran taistelun jälkeen onnistuivat punaiset kumminkin pääsemään siitä läpi. Kotini sijaitsi n. 500 m maantiestä pohjoiseen ja sieltä näki hyvin seurata punaisten pääjoukon marssia kohti Koivistoa. Se oli murheellinen näky.

Meille poikkesi nuori shokkitilassa oleva punasoturi. Jano oli kova, mutta kädet vapisivat niin, että juodessa suuri osa vedestä roiskui maahan. Pantiin poika uuninvieruspenkille lepäämään, mutta kohta hän ponnahti ylös ja sanoi menevänsä kotiin jonnekin Keski-Suomeen. Selitin hänelle tilannetta. Viipurin lahti oli välillä avoin, jäät eivät kantaneet. Parasta olisi mennä sakin mukana Venäjälle ja palata olojen rauhoituttua. Niin näkyi tehneen, mutta kaverit haetuttivat vielä kiväärinkin, jonka hän oli heittänyt metsään.

Kuinka paljon näitä metsään heitettyjä aseita lienee ollut, on mahdoton arvata, mutta kymmenittäin niitä lähiaikoina löytyi. Konekiväärin jalustakin löytyi Sommeen sillan kupeelta. ehkä n. 2 000 miestä ja naista pääsi tätä tietä Venäjälle. Kaislahdessa heillä oli vielä kahakka, mutta siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa.

Kyläläiset tekivät hevosineen ja kärryineen taistelun uhreille viimeisen palveluksen. Valkoiset haudattiin Paakkasen mäelle, josta omaiset hakivat kotiseurakuntansa multiin. Punaisgten puolella kaatuneet haudattiin Kakkolan kankaalle suureen veljeshautaan. levätkööt rauhassa. tulkoon tässä mainituksi punaisten kaatuneiden yleiset muistosanat: ”Maa, jota hän kostutti verellään, oli hänelle synnyinmaa.”

Tavaton innostus valtasi mielet vapaussodan päätyttyä. Jotain uskomatonta oli tapahtunut. kaikki halusivat olla mukana riennoissa. Miltei joka kylään perustettiin suojeluskunta eikä tulijoista ollut puutetta, sillä kohta huomattiin, että siellä vallitsi todellinen tasa-arvo ja demokratia. Tämä siitäkin huolimatta, että ylläpidettiin sotilaallista kuria ja järjestystä. Oli olemassa myöskin vapaapalokunta, jos joku ei jostain syystä halunnut aseelliseen toimintaan ryhtyä, niin siellä oli aina tilaa.

Sitten alkoi tapahtua kummia. Suojeluskunnan päällikölle alkoi tulla vangiksi joutuneilta punakaartilaisilta kirjeitä, joissa pyydettiin sk:n lausuntoa siitä, että asianomainen on tunnettu rehelliseksi ja luotettavaksi Suomen kansalaiseksi. No mitäs muuta kuin miehet vapaaksi ja töihin. sitä varten hankittiin oikein asianmukainen leimasin ja niin saatiin kaikki tunnetut miehet vapauteen. Tulipa kaupunkialueelta olevalta Toivo Siirilältäkin anomus. Hän pyysi suositusta, sillä pelkäsi tulevansa ammutuksi, koska hänet oli valittu komppanian päälliköksi hyvänä hanurinsoittajana. Sk:n päällikkö kysyi minultakin, että mitäs tehdään. Vastasin tähän, että sinullahan on nyt varaa. Niin tuli Toivo Siirilästä hyvä hanurinsoittaja sk:n iltamiin. Reilu mieshän Toivo oli.

Kuten edelläolevasta on selvinnyt, pyrimme aina tasapuolisuuteen eri näkökantojen suhteen. Pienellä kansalla ei ole varaa suuriin erimielisyyksiin. meillä siellä Ala-Sommeessa oli kaikkien eri puoluekantojen välillä avoimet ja luottamukselliset suhteet. Kättä heilautettiin. allekirjoittanutta kiinnosti erikoisesti punakaartilaisten motivaatio, miksi he lähtivät sille tielle. Luulen, että parhaan vastauksen antoi eräässä pikkupalaverissa Eetu Savolainen sanoessaan: ”Ei se anna meidän kumminkaan olla itsenäinen.” Se oli vuonna 1918. Olipa nappiin sanottu, vaan saimmepa olla vapaana vuoteen 1939.

Viipurin ympäristön suojeluskunnat järjestettiin uudelleen vuonna 1922. Ala-Sommeen sk liitettiin joukkueena Säiniön paikallisosastoon ja se taas kuului Viipurin ympäristöalueeseen. Aluepäällikkönä oli kapt. Aarne Mytty. Säiniön paikallisesikunnassa oli Ala-Sommeelta opettaja J. Sassi. Ala-Sommeen joukkueenjohtajana oli Otto Sassi.

Suojeluskunta toimi nuorison keskuudessa monipuolisesti. Sotilaallisten harjoitusten lisäksi pidettiin, kuten edellä on mainittu iltamia, harjoiteltiin ampumista, jalkapalloa, pesäpalloa, yleisurheilua, murtomaahiihtoa, hiihtoammuntaa, ja sotilasottelua kilpailuineen. Osallistuttiin mm. ryhmän puitteissa sk järjestön ja sk piirien välisiin jv ja pk ryhmien taisteluammuntakilpailuihin, joista tuli palkintojakin. Jääpalloakin pelattiin ns. Rikkolanjärvellä. Innostavina esimerkkeinä olivat Lagerströmin veljekset Maurits ja Allan, joiden taito riitti maaottelutasolle saakka.

Ratkaisevat merkityksen vapaapalokunnan menestymiselle antoivat aikanaan Viipurin palopäälliköt V. Aarnivaara ja I. Vesihiisi järjestämällä palomieskursseja. Sellaisen kävivät aikaisemmin A. Ryysyläinen Nuoraalta ja O. Sassi Ala-Sommeelta sekä myöhemmin A. Muuriaisniemi Nuoraalta ja Eino Sassi Ala-Sommeelta. Edellämainitut palopäälliköt suorittivat myös kalustotarkastuksia antaen samalla tärkeitä neuvoja letkujen paikkauksessa ym:ssa. Varsinkin Rikkolan hovin etumies M. Liiri kunnostautui em. asioissa.

Tuolloin oli Rikkolan hovin tilanhoitajana K. G. Sirola, sodat käynyt Suomen armeijan vääpeli, tuollainen 110 kg:n painoinen uros. Hän vaati, että kaikki hovissa piti olla tip top kunnossa. Sama koski palokunnan kalustoa, joka oli sijoitettu hovin liiteriin. Myöskin hevonen oli aina lähtövalmiina. Niinpä sitten sattui, kun Kaislahden kartanon päärakennus paloi ja meidät hälytettiin sinne, olimme ensimmäisenä paikalla ennen Johanneksen pitäjän omia palokuntia.

Viipurin maalaiskunnan palopäällikkönä toimi ennen sotia Sulo Aaltonen apunaan sammutuspäälliköt, joihin allekirjoittanutkin kuului, tehtävänään mm. palotarkastus.

Elias Sassi

 

Lähde: Ala-Sommee – kylä muistoissamme, s. 44-49

Printtari Oy, Saarijärvi 1982

ISBN 951-99432-8-5

 

Ella Sassi